Kissanelämää

Kesä on täällä, minä lähdössä. Olen laittanut kaiken elämässäni niin uusiksi, että kokonaiskuvan nähdäkseni olisi pakko pikkuhiljaa astua vähän itsen ulkopuolelle, ottaa silmä käteen ja katsoa. On vaan kovin helppo upota kaiken elämäkaaoksen sisälle niin syvään, ettei näe kuin tuokiokuvia. Eikä tarvitse ihan suoraan myöntää että saattaa vähän pelottaa tämä itsenäistyminen.

Puolentoista viikon kuluttua olen asunnoton. Saman ajan sisällä pitäisi hoitaa byrokratia-asiat sille mallille, etten olisi myös opiskeluoikeudeton. Parisuhteeton en ole missään nimessä, vaikka mistä kulmasta tilannetta tarkastelisi ja millä nimillä asioista puhuisi. Työtön olen syyskuuhun asti.

Mutta mitä minulla sitten on? Ymmärrys omista tarpeistani ja haluistani, huomattavasti selkeämpänä kuin vuosi sitten tähän aikaan. Paljon rakkautta, vähemmän puristeisessa muodossa kuin vielä viimeksi tähän blogiin kirjoittaessani. Vakaa tieto siitä, että kaikki todella käy hyvin, nyt kun olen lakannut odottamasta.

Omistan paljon kissa-aiheisia esineitä, joiden muuton yhteydessä tajusin edustavan omanlaistaan kitschin suuntausta. Videoita söpöistä eläimistäkin katselen ajoittain suurella intensiteetillä. Myös innostun kimeästi, niin fyysisesti ja verbaalisesti kuin tekstuaalisessakin kommunikaatiossa. Aina ei ollut näin.

Viherkasvini kukoistavat meren ja betonin heijastamassa valossa, paitsi uusi tulokas, lattiapuu. Kirkasvalolampun olen parkkeerannut yöpöydälle loputonta aamutorkuttamista vastaan suojelemaan. Vielä kaksi viikkoa.

Teholukemisen ja -kirjoittamisen välissä voi varastaa puolentoista tunnin unitaukoja kun muuten elämässään on tarpeeksi fyysinen. Pitää vain osata mennä kun hetki koittaa, ja sulkea silmät ajallaan.

Eilen oli pakkassää, rakastin jäisellä ruoholla kävelyä ja laineiden lähettämistä hileiseen Töölönlahteen. 

Tänään selattiin englannin romantiikan ajan dekadentteja runoilijoita ja päädyttiin Lord Byroniin tuomiopäivän kampiliiran kumppaniksi. 

Tällä viikolla juhlin musiikin parissa ja täytän vuosia. Olen täynnä rakkautta, jatkuvammin ja varmemmin kuin vuosiin.

Kirjoittaminen on taas helppoa.

Olin aikeissa aloittaa sanoilla "kirjoittaminen on taas vaikeaa", mutta heti tajusin että asia on päinvastoin. Kirjoittaminen on ollut vaikeaa todella kauan, aina kun en ole tehnyt sitä. Nyt kun ryhdyin, se sujuu taas. Kauhistuneena huutava epätoivon, tuomion ja inhon sävyttämä ääni päässäni vaikenee kun lasken käteni näppäimistölle. Mitä se huutaa? Etten tiedä mitä teen, ettei minulla ole oikeutta, etten ole tehnyt tarpeeksi taustatyötä, ettei aika tule riittämään, että olen tehnyt kaiken väärin, että olen falski yrittäessäni vakuuttaa itselleni tai muille että se mitä yritän sanoa jotenkin liittyisi johonkin, olisi olennaista, tai että tietäisin siitä oikeasti mitään.

Kuitenkin, kun aloitan näpyttelyn, tekstiä tulee helpommin kuin vuosiin. Kaksi viikkoa sitten kirjoittaessani koko yön taisin ylittää jonkin rajan. Päätin vastoin kaikkia itselleni ominaisia toiminta- ja ajattelutapoja vain raapia jotain kasaan ja lähettää sen deadlineen (puoleenpäivään) mennessä. Nyt olen päättänyt saman, aloittaminen vain on ollut aivan kammottavaa tuskaa. Siksi nyt kirjoitan tässä kirjoittamisesta: saadakseni kirjoittamisvaihteen päälle ja sormet laulamaan näppäimistöllä, keinolla millä hyvänsä.

Olen pelännyt kirjoittamista monesta syystä, mutta suurin yksittäinen syy on opiskeluaikanani ollut häpeä. Olen hävennyt palauttaa kunnioittamilleni opettajille keskeneräisiä, epätäydellisiä, näiden ohjeista poikkeavia tai myöhästyneitä tekstejä. Olen hävennyt epäkelpoa opiskelijuuttani, sitä etten koskaan ole läsnä kaikilla kurssikerroilla enkä ole kuullut kaikkia ohjeita enkä osaa pitää deadlineja enkä seuraa normaalia yksinkertaista aiheenvalintaprosessia eikä minulle riitä jokin helppo harjoituksenomainen lähestymistapa oikein missään esseessä jne. Tämä häpeä on estänyt minua pyytämästä apua kun tunnen olevani umpikujassa liian kunnianhimoisen lähestymistapani kanssa.

Olen kokenut menettäneeni oikeuden ohjaukseen ollessani huono opiskelija. Muut joilla on ongelmia saavat ohjausta siksi, että pitävät kiinni omasta puolestaan sopimusta eli tulevat paikalle jokaiselle kurssikerralle, noudattavat tiettyä kaavaa ja aikataulua kirjoittamisessaan, ottavat ohjaajan neuvot ja soveltavat niitä lähes sellaisenaan. Tämä on minun kuvani siitä miksi muilla on oikeus ja minulla ei, ja siihen selvästi sisältyy jonkinasteinen marttyyriuden kokemus: minä en sovi tähän järjestelmään, minun tapani tehdä on liian erilainen, se mitä minulta odotetaan ei riitä minulle. Osaltaan nämä ovat varmasti totta, mutta iso osa tuosta tuskailusta on liioittelua ja syiden etsimistä sille miksi minun ei tarvitsisi uskaltaa.

Deadline deadlinelta otan haltuun opiskelijuuteni ja tämän akateemisen ympäristön jonka osaksi aion jonain päivänä tulla kirjoitettuani ne kaksi gradua, itseäni hajottamatta. Valjastan oman potentiaalini työhön ensin niiden odotusten puitteissa, jotka tähän opiskeluvaiheeseen liitetään. Pistän ajatukseni sopimaan tämän järjestelmän muottiin siten, että ne viittaavat ja viitoittavat tietä johonkin laajempaan ja vapaampaan. Se on vain uusi haaste. Vaikka olen viimeiset kuusi vuotta harjoittanut itseäni kohtaamaan tätä haastetta, ei ole mitään syytä siihen ettenkö onnistuisi siinä juuri nyt.

Oliko hyvä pep talk?

Ilta-aurinko puoliltapäivin vasta kellastuvissa puissa ja sataman kärjen harvojen veneiden kylkiä valkaisemassa saa minut haluamaan ulos, lasten äänet kaikuvalla pihakannella muistuttavat omasta hiljaisesta tilasta josta paraikaa opin nauttimaan.

Täällä valo on aina ihmeellinen, erityisesti säätilojen vallitessa, kaikkien. Yöllä näin neljä tähdenlentoa.

Olen viettänyt enemmän aikaa ulkona kuin täällä sisällä vaikka viihdynkin hyvin, metsässä jopa kaupunkia enemmältä tuntuvan osan ajastani. Olen tehnyt koko Helsingistä uuden oman tilani. O sanoi olevansa ylpeä puista kun ne ovat pitäneet lehtensä näin hyvin. Olin pakahtua siihen miten totta se on. Tämä on erityisen hyvä syksy.

Futuristiseen työläisunivormuun pukeutunut puisto-osastotyöntekijä kastelee hitain, kumarin liikkein katulaatoitusta. Hahmon kasvoja ei näy pitkän, graafisen otsatukan takaa. Tumma polkkatukka on kuin univormuun kuuluva kypärä. Univormu koostuu steriloidun levänvihreästä haalarista hansikkaineen sekä huutavan punaisista polveen ulottuvista kumisaappaista. Kasteltuaan laatoitusta kannullisen verran kumara hahmo katsoo varoen ympärilleen ja laahautuu hitaasti pois.

Taustalla soi 2000-luvun anarkistisia lauluja saksaksi.

Pakkaan.

Olen muuttamassa kolmeksi kuukaudeksi omaan huoneeseen sillan toiselle puolelle, vanhojen kavereiden kimppakämppään. Minulla on omasta takaa futonsohva, työtuoli, kolme pienikokoista mattoa, paksut samettiverhot ja laatikosto. Huoneessa sijaitsee valmiiksi yksi nojatuoli ja työpöytä, lamppuja saan parilta ystävältä. Huomenna ostan Ikeasta päiväpeitteen, lattiatyynyjä ja ainakin yhdet kivat lakanat.

Koska minulla pitää olla omia asioita. Omaa tilaa. Omaa aikaa.

Itseään varten on hankala olla ja tehdä kotiympäristön ollessa hallitsematon. Olen viimeisen vuoden aikana ryhtynyt ottamaan kotia haltuun monin tavoin, mutta tulokset eivät ole olleet tarpeeksi selkeitä, muutos ei ole ollut kyllin nopeaa. Tämä kokeilu, kolmen kuukauden tauko, ei ole ratkaisu. Se ei ole tie ulos, eikä se riitä. Mutta se on alku. Se näyttää että toisin on mahdollista olla. Pian nähdään, onko tämänlainen toisenlainen oleminen sellaista mitä haen, vaiko ehkä erilainen toisenlainen oleminen. Joka tapauksessa samalla lailla ei tulla olemaan. Samanlaista ei enää tule.

Olen aina ajatellut että se pelottaisi. Odotan vieläkin että alkaa pelottaa. Tähän mennessä olen tuntenut lähinnä helpottuneisuutta, vapautta, iloa ja rauhaa.

Minun on usein tehnyt mieli kirjoittaa. Olen jopa tehnyt kaikenlaisille lippulappusille suuntaa-antavia muistiinpanoja aiheista joista haluaisin kirjoittaa. Jokin aika sitten tapanani oli vielä kirjoittaa tekstiraakileita, jotka ajattelin hiovani ja julkaisevani myöhemmin. Tällainen toimintamalli on vallinnut kirjoittamiseni suhteen kausittain jo lukiosta saakka: saatan kirjoittaa puolikin vuotta putkeen oikein hyvällä draivilla ja olla tyytyväinen vaikken julkaisisikaan kaikkea tai juuri mitään. Sitten saattaa mennä useampi kuukausi tai jopa kokonainen vuosi ilman että kirjoitan mitään muistiinpanoja kummempaa.

Tämän kevään aikana takaraivossani on lymyillyt tunne siitä, että sille, etten lopulta ole kirjoittanut, on jokin järkevä syy. Sen vuoksi en ole soimannut itseäni tekemättömyydestä vaan antanut näidenkin asioiden mennä omalla painollaan. Hiljalleen tämä aavistus on saanut muotoa ja olen tunnistanut syyn kirjoittamattomuuteen olevan tarve minimoida introspektiota. Pääni on ollut jo todella pitkään ääriään myöten täynnä monien ihmisten asioita omien tilojeni ja tilanteideni lisäksi, eivätkä velvollisuudet ja ajankohtaiset asiat vähene sellaisinakaan aikoina kun sosiaali- ja tunnepuolella tapahtuu erityisen paljon. Olen puinut muiden asioita ja omiani niin monella tasolla puhki, että olen ollut useampaan otteeseen vähällä perustavanlaatuisesti kadottaa itseni kaiken sen sisäisen dialogin alle. Siksi kirjoittamisen kanssa on ollut hiljaista; olen älynnyt edes sen verran etten ole yrittänyt väkisin lisätä sitä omassa päässä vellomisen määrää vielä tekstualisoimalla sitä.

Oivallus että vuosikausia kaikki mitä olen kirjoittanut on käsitellyt itseäni tai omia kelojani tai elämäntilanteitani oli happotripinomainen itsestäänselvyyden täydellinen sisäistäminen. Olen niin tehokkaasti pitänyt yllä mielikuvaa itsestäni ihmisenä, joka kirjoittaa koulujuttuja ja vapaa-aikani puitteissa itseäni kiinnostavia asioita käsitteleviä tekstejä, että asiain todellinen laita on minulta vallan hukkunut: en ole pariin vuoteen kirjoittanut yhtäkään esseetä palautuskuntoon asti, yhtäkään yleiskiinnostavaa blogitekstiä julkaisukelpoiseen asuun tai piirtänyt yhtäkään sarjakuvaa hahmotelmaa pidemmälle.

Nyt, kun minun pitäisi koherentisti ilmaista ajatuksiani itseäni kiinnostavista aiheista seminaarimuotoisella keskustelukurssilla niin suullisesti kuin kirjallisesti, olen kauhuissani ja lamaantumisen partaalla. Niin paljon ajatuksia, niin paljon sanottavaa, niin vähän rutiinia niiden ilmaisemiseen – ja näiden päälle vielä mielikuva itsestäni kirjoittavana ja kommunikoivana  ihmisenä, jolla on valmiudet näihin toimintoihin ja kokemus siitä että on niissä jopa hyvä. Olen vain unohtanut sen, ja nyt pelottaa.

Nykyään päiviin mahtuu niin paljon, että ne lähes tyhjenevät. Päiväni litistyvät sen valtavan painon alla joka puskee minua reunaa kohti. Kun raja pian ylittyy, en tiedä tulenko putoamaan ylös- vai alaspäin.

Jatkuva heilahtelu ihanuuden ja epätoivon, soljuvuuden ja raskauden välillä pistää pääni pyörälle. Välillä on kovin avuton olo. Tuntuu että voimien kerääminen ponnistusta varten ei ota alkaakseen, ei vaikka tunnen hyvin vahvasti että viime hetket ovat käsillä ja nyt pitäisi valmistautua suureen muutokseen, ennakoida mihin suuntaan käänne tulee tapahtumaan. Sen sijaan ikään kuin odotan että jotain, tai ehkä enemmänkin joku, tapahtuisi. Ehkä kaipaan ymmärtäjää, jakamista vahvistukseksi sille että se mitä elämässäni tapahtuu on todellista eikä pelkästään vanhojen aivosolmujen temppuja.

Muistan kovin vähän ajasta kun olin itse masentunut. Puoliskon tila järkyttää minua näin paljon juuri siksi että oletusarvoisesti odotan ymmärtäväni mitä tapahtuu, mutta tilanteissa olenkin aivan neuvoton. Ehkä en itse ailahdellut näin paljon, ehkä ailahtelinkin mutta alitajuntani suojelee minua niiden aikojen muistoilta. Sen verran viisautta minulle kuitenkin on kertynyt että nyt taaksepäin katsoessani huomaan ryhtyneeni vetämään rajoja kestämiseeni jo kesän tienoilla. Nyt lopullinen rajanveto häämöttää ja toivon sen tekevän meidän molempien elämille hyvää, sijoittui se mihin kohtaan tahansa.

Edellisen päivityksen "avoin kirje" oli osoitettu kaikille läheisilleni ja rakkailleni ja sen kirjoitushetki oli loistavassa aamussa jolloin moni usein vaikea asia oli helppoa, ennen toisen fiilisten notkahduksen mukana "arkipäivään" romahtamista pitkän kannatteluyrityksen jälkeen. Rakkaani, yrittäkää ymmärtää kun en aina ehdi, pysty tai jaksa.

Rakkaani,

Olen kaivannut sinua pitkään. Olen etsinyt aikaa, itseäni, sinua, meitä. Olen hakemalla hakenut syitä, vastauksia, ratkaisuja, vain huomatakseni kysymyksenkin karkaavan, hajoavan pirstaleiksi kuten heijastuksen veden pinnassa koskettaessani sitä.

Me olemme. Olemme vain olemassa, emme objektiivisesti emmekä ulkopuolelta tarkasteltavissa. Ei ole sitä miltä näytämme. Ei meillä ole aikaa eikä sille tarvetta. Meillä on meidät.

Ollaan vaan.

* * *

Kiinnostuin yhdestä tytöstä yhdellä kurssillani, luultavasti lähinnä siksi että tämä vaikutti kiinnostuneen minusta. Tai niin olen tähän mennessä järkeillyt. Miten tämä sopii kuvaan?